Paratopic (2018)

Paratopic on erittäin lyhyt paranormaali trilleri, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa.

Tässä low-poly kävelysimulaattorissa tutustutaan mystisten videonauhojen ja näihin liittyvien ihmisten edesottamuksiin. Valmiiksi pelin tarinaa ei ole todellakaan pureskeltu, ja se hyppiikin tapahtuma-ajan ja hahmojen välillä useaan otteeseen. Ensimmäisellä pelikerralla käteen jäi iso kourallinen hyvää tunnelmaa ja paljon hämmennystä. Toisella pelikerralla olin lukenut, että pelissä seurataan useampaa hahmoa, joten tarinaan kiinnitti huomiota aivan eri tavalla. Toisenkaan pelikerran jälkeen tarina ei silti suoranaisesti salojaan paljasta, vaan paljon vastuuta jätetään pelaajan aivotyölle ja teoretisoinnille.

Tarinaa välittömämpää stimulusta tarjoaa pelin tyylipuoli. Grafiikka on kevyesti nyrjähtänyttä PS1-retroilua. Äänimaailma on kevyesti kuumottavaa ambienttia, surahduksia, hälyä ja melkein-muttei-aivan ihmisen kuuloista soperrusta. Kokonaisuus on sopivan häiritsevä.

Kävelysimulaattorina peli ei hirveän syvällistä pelimekaniikkaa tarjoile. Pääosa pelistä on joko kävelyä ja räplättävien esineiden etsimistä tai autossa (liian pitkiä pätkiä) istumista. Välillä vastaan tulee dialogia, jossa on melko rajalliset vaikuttamisen mahdollisuudet. Hieman eri vaihtoehtoja on kyllä tarjolla, mutta ne eivät paljoakaan vaikuta pelin tapahtumiin. Ihan hauskana lisänä pelissä on oma achievement-systeemi, joka palkitsee pelikerran lopuksi pelaajaa tehdyistä toimista ja maailman tutkimisesta. Ihan mukava kannustin peliin, joka on varmasti suunniteltu pelattavaksi pari kertaa.

En ole kovinkaan välkky tajuamaan vaikeaselkoisia ja epätyypillisiä tarinankerronnan keinoja käyttäviä pelejä. Paratopic ei ole poikkeus. Arvostan pelin pokkaa esittää maailmansa ja tarinansa niin omaleimaisesti, mutta liian hataralla pohjalla oleva ymmärrykseni pelin tapahtumista vie loppujen viimeksi pojoja pois. Lopputulos on silti Uniikki ja tunnelmallinen peli, jonka parissa hämmentyi mielellään.

I was initially impressed with Paratopic’s weird retro visual style, and intrigued by the unsettling V.H.S narrative and silent hill atmosphere. The heavily pixelated aesthetic certainly gives the game’s characters a nightmarish quality.

Like thirty flights of loving and certain walking simulators the game is also mechanically bankrupt. My involvement in the gameplay was limited mostly to walking and I feel I could’ve gotten the same experience watching someone else play this because the structure of the game breaks any immersion my involvement might create.

A very unsatisfying narrative experience that started promisingly, I wouldn’t recommend this at the current price, or perhaps at any price. My dislike of this kind of game structure and storytelling might not be the same for you though, and it’s probably worth getting for fans of thirty flights of loving and other less involved walking sims.