Sonic Frontiers on ensimmäinen iso Sonic-peli pitkään aikaan. Osa odotti sitä katastrofinnälkäisenä, osa toiveikkaana. Kun peli vihdoin ilmestyi, fiilikset tuntuivat kriitikoilla olevan melko vaihtelevia. Osa oli varovaisen innostuneita, osa tympeitä. Sonic-fanit puolestaan vaikuttivat lähinnä innostuneilta. Pelin pelaamisen jälkeen on helppo ymmärtää kummankin leirin tuntemuksia.
Sonic Frontiers on tekijöidensä mukaan "open zone-tasohyppely". Pesäeroa open world -peleihin haluttiin tehdä, mutta näiden nykysuosiolla kuitenkin samalla ratsastaa. Kyseessä ei ollut pelkkää sanahelinää, sillä pelillä on kuin onkin oma selkeä identiteettinsä, joka ei oikeasti muistuta valtaosaa open world -peleistä. Sonic Frontiersissa pelaaja heitetään yhdelle laajahkolle saarelle tutkimaan, keräilemään ja kikkailemaan. Saari on täynnä monenlaista pientä tasohyppelyhaastetta, tappelua tai puzzlea, josta kaikesta saa jotakin. Osasta saa pisteitä ja esineitä, joilla Soniccia voi vahvistaa, osasta saa keinoja tarinan näkemiseen ja viemiseen eteenpäin ja osalla saa auki uusia raiteita ja ponnahduslautoja saaren entistä tehokkaampaan tutkimiseen.
Kerättävää ja tehtävää on sen verran paljon, että peli tuntuu aluksi sekavalta, mutta nopeasti palaset loksahtaa kohdilleen. Saaren tutkiminen ja "mirkohaasteiden" suorittaminen siellä täällä luo mukavaa flow-tilaa. Tätä tukee erityisesti se, että paikoitellen "kenttäsuunnittelu" ja tasohyppelyosiot ovat todella nokkelasti mietittyjä ja saumattomasti yhdistetty toisiin osioihin. Näin yhdestä haasteesta voi kirjaimellisesti hypätä seuraavaan. Ja pelissä on ihan oikeaa tasohyppelyäkin.
Tutkittavat saaret eivät ole yhtään "sonicmaisia" vaan melko realistisia jylhiä maaplänttejä. Sonic-pelien maailmat ovat aina olleet varsin tunnistettavia, joten on sinänsä tylsää, että tässä pelissä on tyylistä poikkeava ja hieman tavanomainen miljöö, mutta tähänkään ei paljoa kiinnitä huomiota pelatessa. Grafiikkojen puolesta miljööt ja peli ylipäätään on ihan mukavasti tehty aivan järkyttävää pop-iniä ja hieman pökkelöitä animaatioita lukuunottamatta.
Pelattavuuden osalta viimeaikojen Sonic-konventioita on murrettu ja mukaan on tuotu uusia juttuja. Muuten vanhoja liikkeitäkin löytyy hyvin, mutta merkittävin muutos näihin on se, että omnipotentti ja kaiken tuhoava boost-mekaniikka on kokenut myllerryksen ja toimii nyt vain juoksunappina. Hienoa. Uutuuksina Sonic Frontiersissa on cyloop-silmukka sekä monipuolisempi taistelusysteemi parryineen päivineen. Cyloop vie mielen Sonic Teamin muinaiseen NiGHTS-peliin, sillä se toimii pitkälti samalla tapaa: tee hahmolla silmukka ja silmukan keskellä tapahtuu asioita. Tätä käytetään lukuisassa bossissa ja puzzlessa, ja se toimiikin pääosin ihan hauskasti. Monipuolisempi combat toimii kanssa ihan mukiinmenevästi, mutta loppupuolella on vaikea enää muistaa kaikkia iskuja, joita on mahdollista tehdä, ja vaikea kiinnostua kurmottamasta laihasti voitosta palkitsevia vihollisia. Yritystä on silti tässäkin ollut. Pelattavuuden selkeästi ärsyttävin uutukainen on omasta mielestä seinilläjuoksu, jota käyttäessä on todella vaikea hahmottaa mihin suuntaan tatilla kallistaminen ohjaa mihinkäkin. Suoraan sanottuna paskasti tehty. Pelin alkupuolella myös sormusten maksimimäärän saavuttamisesta aktivoituva nopeusbuusti rasautteli rusinoita, mutta tähän alkoi loppupuolella tottua.
Vanhoille Sonic-veteraaneille liikkumiseen on eittämättä jonkin verran tottumista. Pelissä on todella outo momentumin tunne liikkeessä, joka ilmenee esimerkiksi siten, että Sonic tyssää kuin seinään, jos tatilla ei paina menosuuntaan. Tähänkin alkaa loppupuolella tottua, mutta jonkinlaista viilausta se tarvitsee. Jos 3D-Soniccien tuntumasta ei ole aiemmin tykännyt, voi olla, että tästäkin pelistä jää hapan maku. Uusien tulokkaiden osalta tuntuman omaksuminen ja hyväksyminen vaihtelee varmasti pelimaun mukaan: tarkoista liikkeistä tykkääjät kärsivät ja näyttävästä nopeilusta nauttijat... nauttivat.
Pelin tyypillistä kulkua rikkovat vanhantyyliset (esim. Generationsin tapaiset) Sonic-kentät, minipelit sekä jättimäiset Titan-bossit. Kyberulottuvuuteen sijoittuvat old school -kentät ovat sekä hauskoja että lievästi väsyttäviä. Osa näistä on todella hauskoja koluta läpi kaikkine haasteineen, osa taas väsyttäviä ja tökeröitä. Näitäkin löytyy sekä 3D- että 2D-variantteja, ja näistä 2D-kentät olivat huomattavasti puuduttavampia. Lisäksi harmillisesti näissä on visujen puolesta todella vähän vaihtelua, ja eri "teemoja" näillä on vain muutama.
Minipelejä on Sonic Frontiersissa useampia kuin Sonic Adventure -aikoihin konsanaan. Pelissä on Big the Catin luotsaama rento kalastusminipeli, flipperikenttä Ikaruga-vaikutteisia shoot 'em up -tehtäviä sekä muutamia keräily- tai paimentamistehtäviä. Vahvimmat näistä ovat selkeästi kalastus sekä shoot 'em up -mähinät. Kalastus toimii täysin samoin kuin Yakuza-sarjassa ja on ylipäätään hengessä ja veressä samalla tavalla höntti ja överi. Kalastus on myös helppo tapa saada esineitä Sonicin paranteluun tai tarinan edistämiseen, mikäli pääpelin keinot puuduttavat. Tervetullutta tämäkin. Shoot 'em up -osiot olivat aluksi sekavia kenties hämäävän ohjeistuksen takia, mutta lopuksi näihin lämpeni. Ja pelin lopussa on suoranaista bullet hell -sekoilua, joka sekä yllätti että vakuutti.
Titaanitaistelut puolestaan ovat... ihan ok. Ensimmäinen titaantitaistelu sai verenpaineen melkoisen korkealle, mutta tämä johtunee paljolti siitä, etten tajunnut, kuinka helppo parry-mekaniikka oikeasti onkaan. Myöhemmät olivat parempia, mutta silti aiempien Super Sonicilla -pelattavien lentelybossien tavoin aika jänkkejä ja tökeröitä. Hypeä silti näistäkin löytyy, ja titaanit ovat suunnittelultaan melko vakuuttavia .
Harvaa varmaan yllättää se, että pelin soundtrack on täyttä timangia. Musiikit ovat tunnetusti asia, joka Sonic-peleissä ei miltei ikinä petä, eikä petä tälläkään kertaa. Mukana on rauhallista pianomusiikkia, energistä metalcore-runttausta, lofi-hiphoppia, housea ja technoa... Hyvin laidasta laitaan ja korkealla laadulla.
Hyvinkin yllättävä puoli pelissä on kuitenkin sen tarinankerronta ja hahmonkehitys. Sonic-peleissä tarina on ollut usein hömppää ja hahmot melko yksiulotteisia. Eipä tällä kertaa. Pelin päätarina on sinänsä aika tyypillinen, mutta sitä paljastetaan taidokkaasti pikkuhiljaa, jotta pelin miljöönä toimivat mysteeriset saaret säilyttävät hämyisyytensä. Pelissä esiintyville hahmoille on puolestaan annettu syvyyttä ja kehitystä tavalla, jota en itse muista Sonic-peleissä nähneeni. Mikä parasta, hahmojen persoonat on rakennettu tarkasti aiemmat pelit ja näiden käänteet huomioiden, joten kaikki tuntuu perustellulta. Ehkä Amyn persoonassa on hieman oiottu mutkia tähän peliin pääsemiseksi, mutta elähtäneestä typerän bimbon karikatyyristä oli mielestäni jo aikakin päästä eroon. Pelin hahmonkehitys sai oikeastaan jopa heräämään siihen, minkälaista potentiaalia Sonic-pelien maailmalla ja hahmoilla voi olla. En olisi ajatellut, että Sonic-peli saa melkein kyyneleet silmiin samaistuttavalla draamalla, mutta hevonhelfetti tässä sitä ollaan.
Mikäli Sonic Team jatkaa seuraavalla pelillään Sonic Frontiersin pohjalta, silottaa sen rypyt sekä muistaa aidassa olevan korkeampiakin kohtia, voi Sonic-faneilla olla jatkossa juhlimisen aihetta. Sonic Frontiers on kaukana täydellisestä pelistä, mutta se tekee vihdoin asioita hienosti eri tavalla ja vielä oikein, että pelistä jäi hyvä maku. Ehkä kolme ja puoli tähteä olisi sopivin arvosana, mutta pyöristetään fanina nyt neljään.