Panzer Dragoon Orta (2002)

Segan kuopattua viimoisen konsolinsa, Dreamcastin, Segan pelejä alkoi virrata muille alustoille. Iso osa peleistä tuli Xboxille – kenties konsolien välisen samankaltaisuuden takia (ohjain, nettipelaaminen, Windows-käyttis). Yksi moisista peleistä oli Panzer Dragoon Orta.

Peli on suoraviivaista ja toimivaa arcade-räimettä. Lentelet pelissä lohikäärmeellä ja ammut kaiken. Niin simppeliä. Toimintaan syvyyttä tuo lohikäärmeen kolme erilaista moodia, joilla jokaisella on omat käyttönsä, yksi on tasapainoinen paketti, yksi on nopea ja heikko, yksi hidas ja vahva. Panzer Dragoon -sarjalle ominainen twisti on myös se, että kameraa voi ja pitää pyörittää 360 astetta, sillä vihollisia tulee joka suunnasta. Tosin vain eteenpäni katsoessa pystyy loharia ohjaamaan, joten väistelyt tulee kuitenkin tehdä tästä suunnasta. Kentissä on myös eri reittejä ja polkuja, joka tekee eri pelikerroista hieman omanlaisiaan.

Pelissä ei ihan älyttömästi ole moitittavaa. Taistelut ovat haastavia johdonmukaisia ja hyvin opittavissa. Grafiikat ovat julkaisuajankohdalleen todella näyttävät. Musiikit toimivat. Tarina on ihan toimiva, muttei mikään maailmoja räjäyttävä. Lievä karismanpuute on suurin syy, miksi peli ei kohoa viiteen tähteen. Jos pelin laittaa genren klassikon Star Fox 64:n rinnalle, on Star Fox 64 eittämättä hauskempi ja muistettavampi lievästi höntin menonsa ja hauskojen hahmojensa ansiosta. Ja pieni miinus myös vikasta lopparista, josta en millään keksinyt voittostrategiaa. Se toimi jokseenkin omalla logiikallaan, ja tämänkaltaiset kierrepallot usein kosahtavat kepeksille.

Yhtä kaikki, jokaisen raideräiskintöjä arvostavan ihmisen kannattaa Panzer Dragoon Ortaan tutustua. Itse pelasin pelin Xbox Series X:llä taaksepäinyhteensopivuudella, ja peli toimi näin moitteettomast. Peliin lisätty resobuusti on maagillinen lisäys visuaaliseen ulosantiin.

If you only play one of the Panzer Dragoon rail shooter games—which I would recommend doing at least—let it be this final one, which moves the series forward in its presentation and gameplay while retaining the prior games’ appeal. It’s available in a very crisp, smooth digital form via Xbox backward compatibility, very nice to look at and to play.

Considering hardware limitations, the prior games managed really excellent visuals and atmosphere, and this game continues that with the benefit of advancements in 3D gaming tech. The game’s mix of environments include varied natural landscapes, manmade places full of military equipment, the wide-open skies, and… inside a computer? These levels are home to some pretty wild-looking boss fights and lots of unique-looking enemies. Attacks are very clear to read and some camera issues at times are the only real presentation downside.

Gameplay feels more dynamic than ever for the series, with big fights demanding quick changes in your speed to zip around to different sides of the enemies, as well as fun changing between different forms to tackle different challenges with a different set of abilities and weaknesses. Later boss fights get pretty intricate, and it’s fun to learn their patterns. Even knowing what to do, it can be a fun and difficult challenge to execute some of the harder dodges and things, occasionally leaving me with just a sliver of health as I completed the fights. Thankfully this entry has added the ability to restart at a boss instead of restarting the whole level, which is a godsend for the harder encounters.

Another improvement in this game over prior ones is a much stronger story, which is less vague and more character-driven than the prior ones. It’s not an amazing story, and you’re not getting Star Fox 64-level memorable characters, but it was kinda nice.

Really fun, I have almost no complaints about this game honestly. It’s just a very solid, short and to-the-point classic title.